Yli vuorten kohti Etelä-Laosia

Sateen ropina herätteli meidät Lucian-päivään. Lämpimän raikkaassa sateessa sadetakki päällä ja släbärit jalassa läpsyttelimme lätäköiden läpi aamupalalle läheiseen kahvilaan. Tunnin päästä lähtisi bussi vuorten yli kohti etelää. Täällä Luang Prabangissa ja sen ympäristössä saisi aikaa kulumaan viikkoja. Mykistävän hurmaava paikka. Mutta joskus pitää lähteä voidakseen palata takaisin. Tästä kaupungista löytyy mitä ihanampia kahviloita, puutarhan kätköissä sijaitsevia ravintoloita tai rauhallisia istumapaikkoja kaupunkia kiertävän muurin varjosta. Ajatukset työstä, suorittamisesta tai muista velvollisuuksista tuntuvat niin kaukaisilta. Eilen illalla syötiin intialaisittain jalat ristissä lattialla vehreässä puutarhassa, paperilyhtyjen alla ja vesilähteiden solistessa ympärillä. Tämä kaikki tuntuu vaan niin unelta, että välillä on aivan pakko nipistää itseä todetakseen olevansa tässä ja nyt, unelmiensa keskellä.

Tie kiemurteli ylös vuoren seinämää pitkin. Pilvet roikkuivat alhaalla laaksossa. Näytti aivan siltä kuin banaanipuut ja muut viljelmykset olisivat saaneet hattarakuorrutuksen. Astmaattinen bussimme vinkui viimeisillään kiivetessään vasta ensimmäisiä mäkiä ylös. Kymmenen minuutin jälkeen se tarvitsi jo hengähdystauon. Kuskimme hävisi konehuoneeseen ja hetken kolisuttelun jälkeen matka jatkui. Jokaisessa mäessä jännitimme, jaksaako King of the Bus seuraavaan mutkaan, kunnes 30.kilometritolpan kohdalla matkamme katkesi totaalisesti. Konehuoneessa ja bussin alla hääri kuski ja mekaanikot (täällä bussin perushenkilökuntaan kuuluu kuskin lisäksi 3-4 mekaanikkoa). Jossain vaiheessa renkaastakin pyöritettiin yksi mutteri irti varaosaksi. Me seisoimme ulkona tihkusateessa ja arvailimme, millon matkamme jatkuisi. Kului tunti ja toinenkin, kunnes kolme tuntia myöhemmin mekaanikot luovuttivat ja matkamme jatkui toisella bussilla.

Matka ei ollut pitkä, tällä kertaa vain 380 km, mutta näillä vuoristoteillä matkaa ei mitata kilometreissä vaan ajassa. Alkuperäisestä yhdeksän tunnin bussimatkasta tuli yli 13 tunnin mittainen, loputtomalta tuntuva taival. Täällä aikataulut ei tosin koskaan pidä paikkaansa ja matka-aikaan voi surutta lisätä ainakin pari lisätuntia. Kaksikerroksisen bussin yläkerrasta näkymät olivat upeat, mutta monen sadan metrin pudotukset tien reunasta alas rotkoon näkyivät hyvin nekin. Satuimme myös onnettomuuspaikalle, jossa rotkon pohjalle oli juuri suistunut auto. Alhaalla, satojen metrien päässä näkyi romuläjä, joka oli mennessään raivannut viidakkoon syvän uran. Näky oli karmaiseva; kuljettaja tuskin selvisi hengissä tuosta ilmalennosta. Tien kadotessa sankkaan sumuun rotkot häipyivät näkyvistä, mutta tietoisuus vieressä vaanivista kuiluista sekä äskeinen näky romuläjästä rotkon pohjalla ei haihtunut mielestä - kaulakorun enkeli puristui tiukasti käteen.

Matkalla sää vaihteli aurinkoisesta tihkusateeseen ja sankkaan sumuun. Tiellä oli monenlaista kulkijaa. Välillä edessä poukkoili lehmälauma, kanaemo poikineen, lapsijoukko, tuk-tuk, mopo tai rekka. Toisinaan tie oli niin huonossa kunnossa, että kuopat piti kiertää taitaen, jotta bussi ei olisi juuttunu niihin kiinni. Pitkä, väsyttävä bussimatka palkittiin ja myöhään illalla oltiin vihdoin Laosin pääkaupungissa, Vientianessa.

Vientiane oli lähinnä meidän välietappi, voimien keräys stoppi ja jo seuraavana iltana hypättin yöbussiin, sleeping bus, jolla matka jatkui 700km vielä etelämmäksi. Tämä oli nimensä mukainen yöbussi, jollaisella en aikaisemmin ole matkustanutkaan.

Kaksikerroksisessa bussissa oli "parisänkyjä" käytävän molemmin puolin. Me Saaran kanssa jaettiin peti, johon ihme ja kumma mäkin mahduin suorana nukkumaan. Tosin pää oli kiinni makuuloossin seinässä ja jalat toisessa, mutta anyway. Anu sai paikallisen tytön nukkumaseurakseen. Tämän matkan hintaan kuului myös yöpala. Onneksi en harrasta yösyöpöttelyä, sillä "lunch-box" sisälsi vain kaksi epämääräisennäköistä kakkaraa, toinen liha- ja toinen kasvistäytteellä. 

Bussi nytkähti liikkeelle, me vedettiin jokaiselle jaetut viltit päällemme ja uni tuli melkein heti. Yöllä heräsi pariin otteeseen joko siihen, että bussilla oli vauhtia niin paljon, että tiellä olevat töyssyt hyppäyttivät nukkujaa ilmaan tai siihen, että jalat painuivat tiukasti seinää vasten bussin jarruttaessa voimakkaasti. Ajatus turvavyöstä tai jonkinlaisesta narusta, jolla köyttää itsensä äkkitilanteita varten kiinni kävi aina herätessä mielessä. Kymmenen tuntia myöhemmin ja yhden yöllisen jaloittelutaon jälkeen olimme hyvin levännäinä ja täysin aikataulunmukaisesti Paksessa. Ei ehditty edes hieroa unihiekkoja silmistä, kun olimme jo tuk-tukin kyydissä matkalla toiselle bussiasemalle. Sieltä matkamme jatkui melkein samantien uudella bussilla vielä 86km itään. Pari tuntia myöhemmin seisoimme rinkkoinemme keskellä pientä kylää ja mietimme, miten päästä vielä parin kilometrin taival määränpäähämme Tat Loon. Kyselyn jälkeen selvisi, että tuk-tukeja ei ollut, mutta muuan mies lupautui kuskaamaan meidän lava-autollaan perille. Turisteista pidetään hyvää huolta: pölyiselle lavalle nostettiin meille istuimiksi muoviset puutarhatuolit. Kuoppaisella tiellä irtopenkillä istuminen vaati kuitenkin tasapainottelua ja tiukkaa otetta lavan reunoista, mutta oli se ainakin loistava käsi-vatsalihastreeni :D

Majoituimme bambumajaan, jonka katto oli tehty oljista ja seinien raosta pilkisti päivä. Uteliaat gegot kävivät kurkkimassa lattialautojen välistä uusia tulokkaita ja napsivat hämähäkit ja muut öttiäiset onneksemme parempiin suihin. Vessana toimi katos, jossa oli reikä lattiassa (nämä vessat ovat kyllä parhaita näissä maissa, WC-pytyn rallit ovat yleensä täynnä kaikenmaailman roiskeita ja kikkareita), seinällä oleva suihku oli lähinnä rekvisiittaa. Vettä tuli pari tippaa minuutissa ja lopulta parhaimmaksi peseytymiskeinoksi osottautui hana, jonka alla pystyi jotenkuten kyykyssä peseytymään - kylmällä vedellä. Mutta eipä tänne mitään luksusta tultu hakemaankaan. Tat Lo on hyvin pieni, muutaman tuhannen asukkaan rauhallinen kylä, jossa ei edes tapahdu rikoksia (mitä tämä sitten lienee tarkoittaakin). Se on tunnettu kauniista vesiputouksista ja läheisistä taikauskoisista heimokylistä. Tämä on paikka, jonne voi vetäytyä rauhoittumaan pois kaupungin kiireestä ja melusta. Täällä on lupa unohtua vesiputouksen äärelle, vaikka vain ihailemaan koskenkuohuja ja auringonsäteiden leikkejä. 

Viimeisimmästä sateesta on varmasti jo pitkä aika. Tiet pölisevät ja valtaosa lehtipuiden lehdistä on tippunut maahan. Kahlatessamme viidakon läpi putousten äärelle, tuli ihan syksyinen olo - tosin ainoastaan maahan pudonneita lehtikasoja katsoessa ja lehtien kahinaa kuunnellessa. Lämpötila ei ole ollenkaan syksyinen ainakaan päiväsaikaan ja uiminen virtaamattomissa suvantokohdissa viilensi oloa kummasti. Parina yönä on kuitenkin joutunut vetämään fleecen päälle ja kaivautumaan makuupussiin nenänpää kylmänä. Lämpimän untuvapussin sisällä mieleen on palautunut kuva iltanuotion ympärillä lämmittelevistä perheistä - miten ihmeessä nämä paikalliset pärjää tämän kylmyyden kanssa ilman kunnollisia täkkejä ja lämpimiä vaatteita?

Muita turisteja ei ole paljon ja se näkyy myös hinnoissa. Yöpymisineen, ruokineen kaikkineen alle 10 eurolla päivässä elää ruhtinaalisesti. Mitään erityisiä aktiviteettejakaan ei ole, mihin rahaa voisi kuluttaa. Iltaisin saatoimme vetää lenkkarit jalkaan, asentaa otsalamput otsalle ja kävellä päämäärättömästi tietä eteenpäin seuraavaan ja sitä seuraavaan kylään. Matkalla aina riitti uteliaita kyselijöitä, että mihin olette menossa. Kerran omenan metsästyspuuhissa saavuttiin markkina-alueelle, josta löytyi kuin löytyikin punaposkisia raikkaita herkkuja, mutta vierestä myös saavillinen isompia ja pienempiä sammakoita. Osa kurnuttajista oli jo kellahtanut kuolleena selälleen, toiset vielä yrittivät hypähdellä saavin pohjalla. Ei kai noita ruippakinttuja kukaan ihan oikeasti voi syödä!

Yhtenä päivänä lähdimme trekkaamaan kylästä toiseen viidakkopolkuja pitkin majatalon isäntämme opastuksella. Laosissa on 49-132 erilaista etnistä ryhmää laskutavasta riippuen. Itse laolaiset jakavat itsensä neljään perheryhmään. Jako perustuu pääosin siihen, millä korkeudella (merenpinnasta laskettuna) yhteisö asuu ja mitä kulttuuria se noudattaa. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen saavuimme kylään, jossa asusti 200 perheen yhteisö (nimeä en muista). Elanto ansaittiin lähinnä puuvillalla, maapähkinöillä ja riisillä. Tulipa sekin nyt ihan omin silmin todistettua, että maapähkinä kasvaa täysin maan alla. Tämä maan alta kaivettu tuore herkku maistui kuitenkin enemmän herneelle kuin pähkinälle.

Kylissä elämä pyöri monenlaisten arkipäivän askareiden ympärillä: riisin hakkaamista, maapähkinöiden kuorintaa, chilin kuivatusta, olkikattojen punontaa, rakennuspuuhia jne. Mitään isompia työkoneita ei näkynyt - kaikki tehdään ihmisvoimin ja -käsin alusta alkaen. Näillä ihmisillä on kyllä mielettömiä kädentaitoja ja uskomatonta kekseliäisyyttä. Työn touhussa suupielessä tuprusi paksu, tuoreeseen banaaninlehteen kääritty tupakka niin naisilla ja miehillä kuin mummoilla ja papoillakin. Bambukeppiin tehty vesipiippukin oli hyvin tavallinen näky. Ja silloin kun työnteosta pidettiin taukoa tai käytiin muuta neuvonpitoa, kylänväki kökötti tiiviissä ringissä kyykkyasennossa. Ei voi kuin ihmetellä miten vauvasta vaariin kaikki kököttävät yhtä notkeasti maanrajassa, askel nousee ketterästi ja kroppa taipuu mitä notkeimpiin asentoihin. Täällä ei ole vara kömpelöityä, kun apuvälineitä liikkumiseen ei ole ja kotiin päästäkseen on kiivettävä useita porrasaskelmia, talot sijaitsevat korkealla tolppien päällä tulvavesiltä suojassa. Suomessa ei kyllä kovin montaa näin notkeaa vanhusta (eikä edes vähän nuorempaa) ole.

 

 

Perheiden lapsiluku vaihtelee kolmesta viiteen. Koulunkäynti maksaa paikalliseen tulotasoon nähden paljon, 100 euroa vuodessa ja isoimmilla perheillä ei ole varaa laittaa kuin vain muutama lapsi kouluun. Koulussa mikään ei ole ilmaista. Kynät, paperit ja jopa pulpetti maksaa erikseen. Mutta oppimisen into on valtava: koulun pihalla kirmaa satoja lapsia ja hälinä on mieletön. Vaikuttavimpana ja pysähdyttävimpänä kokemuksena näistä kylävierailuista kuitenkin jäi mieleen voimakas yhteisöllisyyden tunne. Perheet ovat yhtä isovanhemmista pikkuserkkuihin ja jopa naapureihin. Kaikista pidetään huolta, ketään ei jätetä yksin oman onnensa nojaan. Koko suku kokoontuu yhteen ilon, surun, onnen, menestyksen, juhlan ja myös arjen askareiden keskellä. Tämä on täydellinen vastakohta sille yhteiskunnalle ja niille arvoille, joissa yksilön riippumattomuutta, yksilöllisyyttä ja yksityisyyttä ylikorostetaan - sitä mitä meidän Suomikin tänä päivänä on. Tosin tämä vanhempia sukupolvia kantanut voimavara on täälläkin kuulema pikku hiljaa muuttumassa nuorten muuttaessa koulutuksen ja työn perässä kaupunkiin.

Tätä tekstiä naputellessa selän takana tappelee kaksi mullikkaa niin että hiekka pölisee. Näytöstä on turvallista seurata täältä bambumajamme kuistilta parin metrin korkeudesta. Kanaemo tipuineen tepastelee nurmikolla, tuuli heiluttelee vasta pestyjä vaatteita pyykkinarulla, majamme isäntä ja emäntä kuorivat maapähkinöitä, perheen 3 lasta sahaa tukkipuuta ja nuorimmainen leikkii ilmapallolla, nuotilla höyryää vesipannu ja ison liinan päällä on kuivumassa chilejä punaisena mattona paahtavan kuumassa auringon paisteessa. Arki kaikkine askareineen on täällä vaan niin täydellisen erilaista.

Nettiin pääseminen näillä syrjäseuduilla on vähän hankalampaa. Blogitekstiä tulee siis hieman kootusti useammista päivistä ja hetkistä. Ja jos tekstiä lukiessa ei pysy mukana päivien kulussa - nou hätä. Me täällä elettiin pitkän aikaa ajanlaskussa vuorokauden edellä. Täällä viikonpäivät menettävät merkityksen. On vain hetkiä: aamu-päivä-ilta-yö, jonka jälkeen taas uusi aamu-päivä-ilta-yö. Syödään silloin kun on nälkä, nukutaan silloin kuin nukuttaa. Kelloa ei tarvitse katsoa. Aamu valkenee kuuden maissa ja pimeys tulee jälleen illalla kuuden maissa. Uusia liikkuja ja maisemienvaihtoa voi tehdä juuri silloin kuin huvittaa. Mutta päiväsekoilujen myötä saatiinpa sitten yksi reissupäivä joulukuulle lisää :)