Seikkailua viidakossa ja osumia bambukepistä

Chiang Main maakunta on täynnä koskemattomia viidakkoseutuja ja salaperäisiä, muusta maailmasta eristäytyneitä kyliä alkuperäisasukkaineen. Stadilaisflikan suonissa virtaa kai sen verran metsäläisen verta vai oisko se seikkailunhalua, kun parin päivän vaellukselle viidakon keskelle oli pakko päästä. Viidakkoseikkailu alkoi omia jalkoja säästellen elefantin selässä. Saaran kanssa "uhrauduttiin" matkustamaan turvallisessa metallikorissa, jonka laidoissa välillä roikuttiin rystyset valkosena. Ystävällisesti hymyillen laitettiin yksi pahaa-aavistamaton reissuseuralaisemme Egyptistä istumaan fantin korvien taakse. Kenelläkään meistä ei ollut mitään aavistusta, miten tuota kärsäkästä ohjattiin ja neuvoksi saatiin vaan joku ihme tshuh-tshuhtshuuu -äännähdys. Meidän aksetti oli varmaan väärä tai jotain: fantti ei lotkauttanut korvaansa meidän tshuhuille, vaikka mun mielestä meidän äänistä oikein huokui "täällä määrään minä" -asenne. Lisäksi fantin mielestä oltiin varmaan ylitylsiä turisteja, kun ei ostettu banaaneja eikä sokerijuurikeppejä sille herkkupaloiksi. Märkä kärsä ojentui uutterasti ylös meitä kohti, kunnes fantti tajusi ettei meillä ollut sille mitään. Seuraavaksi se suuntasikin keikkumaan rotkon reunalle, muka kurottelemaan jotain liaaneja. On se varmaan ollu näky, kun kolme hädistynyttä turistia ulisi ja aneli armoa fantilta. Siinä muutaman minuutin piinassa luvattiin tuolle kostajalle kaikki maailman banaanit, sokerijuurikepit ja muut herkut.

Aurinko porotti kuumimmillaan, kun lähdettiin talsimaan kuivuneiden riisipeltojen läpi viidakon laitaa kohti. Riisinviljelykausi on ohi ja pelloilla tökötti suorissa riveissä leikattuja riisinkorsia. Paikallisen oppaamme, Poe nimeltään perässä tallusti kiltisti kaksi suomalaista, kaksi saksalaista, kaksi italialaista ja yksi egyptiläinen viidakonvalloittaja. Heti alkumatkasta reittimme oli tukkinut kirkkaan keltainen käärme, jonka Poe pienen epäroinnin jälkeen vakuutti olevan not too poison, ei liian myrkyllinen lajike. Just, just. Miten alkoki tuntumaan siltä, että repussa olevasta kyypakkauksesta ei täälläpäin olisi kovin hyötyä.

Käärme luikerteli matkoihinsa, matka jatkui ja Poe bongasi meille koko ajan lisää not too poison käärmeitä, hämähäkkejä (osa kämmentä suurempia!), koppiaisia, skorppiooneja jne. Välillä jo toivoi, että Poe ei bongaisi enää yhtään ökkämönkiäistä, varsinkaan myrkyllisiä semmoisia. Ötököitä suurempia sydämentykytyksiä saatiin kuitenkin vesipuhveleista. Nämä valmiiksi jo ylivauhkon näköset otukset toljotti meitä milloin pellon laidassa milloin polkujen keskellä sarvet tanassa. Mene siinä sitten niiden ohitse. Kunnioituskerroin tätä sarvipäätä kohtaan nousi entistäkin enemmän, kun nähtiin miten monisatakiloinen puhveli rynnistää viidakossa niin, että bambujen varret katkeilee kuin heinänkorret. Mutta veikkaan, että ohitustilanteissa pienikin kepin pätkä ois varmasti tuonu hitusen turvallisuuden tunnetta. Hätäinen omalla kädellä tehty stop-merkki tuolle sarvipäälle ei vakuuttanut mua itteänikään.

Maasto muuttui hiljalleen haastavammaksi ja polku jyrkkeni. Määränpäänä oleva kylä sijaitsi noin 1.000 metrin korkeudessa ja sitä kohti noustessa oli lomailijan kunnolla pakko ottaa säännöllisiä puuskutustaukoja. Välillä täytyi käydä myös viilentymässä joessa ja vesiputousten alla. Ilta-auringon punatessa maisemat saavuttiin pieneen vehreään vuoristokylään, jossa asusti Karen-heimo. Talot oli rakennettu korkealle tolppien varaan: alla oli makuutilat eläimille, yläpuolella keittiö ja perheen nukkumatilat. Katto oli tehty kuivatuista lehdistä, jotka on sidottu toisiinsa tiiviiksi nipuiksi. Lattia oli tehty niin ohuesta bambusta, että olin varma hetkenä minä hyvänsä rysähtäväni lattian läpi suoraan sian kaukaloon. Mutta turha pelko, puun säleet ovat niin sitkasta, että lattia kestää vaikkei kirpun kokoinen thaikku olekaan.

Poe kokkasi meille keittiönurkkauksessa perinteistä thaimaalaista ruokaa. Tuoksu oli niin tainnuttava ja nälkä liian suuri, että nuotion ääreltä ei malttanut poistua. Avuntarjoaminen tuotti tulosta ja istuskelu vaihtui maistajan rooliin. Sisäseinä ja katto olivat mustuneet niin, että oli pakko kysästä eikö nämä hökkelöt koskaan pala. Kuulema ei, mutta niin luomua nämä rakennelmat ovat, että yksi talo kestää 2-3 vuotta ja sen jälkeen pitää rakentaa uusi. Työllistävä vaikutus ainakin, jos ei muuta.

Pikkuruinen kylä oli täynnä elämää ja elämiset ääniä. Naiset värikkäissä asuissaan ja koruissaan pesivät pyykkiä, laittoivat nuotiolla ruokaa ja kantoivat puita. Miehet korjailivat työvälineitä ja vuolivat puukoilla hiiren metsästykseen tarkoitettuja loukkoja. Lapset kisasivat pihamaalla, niin että punainen hiekka vain pölisi. Siat vinkuivat, koirat haukkuivat, kanat kotkottivat. Tämä vuorten suojissa, keskellä viidakkoa oleva kylä oli kiehtovan ihmeellinen.

Hämärän hiipiessä esiin nuotion ääreen istahti joukko väsyneitä, mutta onnellisia vaeltajia. Illan viiletessä kylän miehetkin tulivat lämmittelemään nuotion ääreen ja käärimään tupakkejaan: pian banaaninlehteen käärityn tupakan savu leijailli ilmassa makeana tuoksuna. Nuotion kipinät nousivat suoraan ylös taivaalle, missä miljoonat kirkkaat tähdet tuikkivat valoa yöhön. Kun nuotion hiljaiset hetket alkoivat vaihtua uneliaan raukeiksi minuuteiksi, kömmittiin reikäisten hyttysverkkojemme alle ja toivottiin, että ainakin tarantellat pysyttelisivät kaukana. Tarantellat pysyi poissa, mutta kun viereisen verkon alle kömpinyt italiaano alko leikkimään hämähäkkimiestä, kaikki ainekset iltavilliin oli valmiina. Siitä nauru-ulvonnasta ei sitten meinannutkaan tulla loppua.

Lempeä savun tuoksu herätti uuteen aamuun. Kaksi mustakylkistä pannua kuumeni nuotiolla  - perheen äiti keitti meille vaeltajille teetä ja kahvia. Tonttukin oli tänne asti jaksanut köpötellä: kauniin, anatomisen tyynyni viereltä löytyi jouluinen karkkiylläri.

 

Aamupalan jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa. Hikipisaroita ei puuttunut tältäkään päivältä, vaikka polku vietti enemmän alas kuin ylös. Viimeiset vaelluskilometrit taittui bambulautalla jokea pitkin. Tässä kyydissä hikipisarat huutoutu hyvinkin pian jokeen. Enää ei tarvinnut varoa kävelemästä valtaviin hämähäkin seitteihin, vaan oli täysi työ keskittyä pysymään liukkaalla lautalla kosken kuohuissa. Lautta nitisi ja natisi, sai osumia kivistä ja yhden kerran niin valtavan kallistuksen, että kuskimme lensi koskeen. Pienen taistelun jälkeen kuski oli takaisin lautalla ja matka jatkui hurjaa vauhtia eteenpäin kiviä väistellen, kunnes bambukeppi jäi jumin kiven väliin ja naps - pamahti suoraan kallooni. Seuraavista koskista omat muistikuvat on **** = tähtisadetta ja muistona tuosta hurjasta laskusta ja iskusta on yyber ihana kuhmu päälaella. Jos käyttäisin hattua, niin se keikkuisi nyt ainakin 3 senttiä ylempänä kuin normaalisti. Mut loppu hyvin kaikki hyvin. Hengissä siis ja tuo kuhmukaunistus laskee kai muutamassa päivässä.

Reissun kolhuista ja rasituksista palkitsimme itsemme Thai-hieronnalla, perinteisellä sellaisella. Thai-hieronnassa hierojat käyttää apuna koko kroppaansa, venyttävät hierottavaa mitä ihmeellisempiin asentoihin, heittävät ilmaan jalkojensa päälle, taivuttavat ja läiskivät lihaksia rennoiksi. Kokemus voi olla hyvinkin rentouttava ellei satu joutumaan tuhdin kokoiselle hierojalle, jonka painon alla ainakin keuhkot tyhjentyvät aika ajoin totaalisesti.

Tänään on 6. joulukuuta ja Suomen itsenäisyydenpäivä. Reissuseikkailut vie mukanaan, mutta koto-Suomi rakkaineen ei täällä eksotiikassa kuitenkaan unohdu. Tätä isänmaamme merkkipäivää juhlistimme Chiang Maissa: väritimme valkoiselle paperille siniristilipun ja tiramisukakkupala sai juhlallisen lippukoristuksen.