Virran viemää - rakkautta ensi silmäyksellä

Pian on aika jättää Thaimaa. Mekong-joki virtaa vuolaana ja sen toisella puolelle tuikkii Laosin valot. Olemme Chiang Khongissa, vastapäätä Laosin Huay Xaita. Tässä kohti joki piirtää näiden kahden maan välille mutkaisen rajan. Meillä on edessä uusi maa, uusi valuutta, uudenlainen kulttuuri ja kieli. Thaimaan puolellakin olisi vielä viihtynyt. Tämä maa on todella yllättänyt positiivisesti, erityisesti Pohjois-Thaimaa. Se on hurmaava vihreä keidas hymyilevine, ystävällisine ihmisineen ja eksoottisine pikku kylineen kaukana turistiruuhkista. Tänne joku päivä uudestaan.

Keskiviikkoaamuna passi oli jälleen yhtä viisumia rikkaampi ja lompakko puolestaan joitakin kymmeniä dollareita köyhempi - Laos. Tästä eteenpäin matka jatkuisi kaksi päivää veneellä, nk. slow boat Mekong-jokea pitkin aina Luang Prabangiin asti. Pitkänmallinen vene täyttyi äärimmilleen, istumapaikat loppuivat, mutta lattialta ja konehuoneestahan löytyy aina lisätilaa. Me onnistuttiin saamaan istuimeksi kapea, suoraselkäinen puupenkki. Se oli kunnon ryhtipenkki se, aivan kuin kirkon penkissä olisi istunut. Ja tästä seuraavaan kysymykseen vastaus on KYLLÄ - tuntien tököttämisen jälkeen pehmeämmätkin paikat puutuivat täysin. Valtaosa matkaajista oli länsimaalaisia, reppureissaajien high season on alkanut. Veneen katolle vielä lastattiin paikallisten riisisäkkejä ja muuta tavaraa. Mitään lastauslimiittiä ei todellakaan ollut, tai no ehkä limiittinä oli veden pysyminen enimmäkseen laitojen ulkopuolella. 

Länsimaisten risteilykulttuuri taitaa ulottua kaikenlaiseen veneilyyn. Veneen laitojen ulkopuolella virtasi Mekong-joen samea vesi, sisäpuolella aivan muut kirkkaat juomat. Tästä hälinästä hätäuloskäynnin tarjosi MP3-soitin ja pian ympärillä oli täysin eri maailma: Mekong-joen pärskeet ja villi virta keskellä jylhiä vuorimaisemia. Matka eteni kohti etelää ohi rantojen, jotka oli täynnä elämää: paikalliset kalastajat kokivat verkkojaan, pikku pojat onkivat rannalla ja huiskuttivat ohikulkeville veneille, naiset pesivät pyykkiä ja kylvettivät lapsia, munkit ripustivat kirkkaan oransseja kaapujaan kuivumaan puun oksille. Maisema oli lumoava - joki keskellä vuoria, jotka jatkuivat kauas silmän kantamattomiin sinertävän jylhinä nauhoina. 

Sopu sijaa antaa ja ketään rannalla huiskuttavaa matkaajaa ei jätetty kyydistä. Poiketessaan rantaan, veneellä oli täysi työ taistella lasteineen ylävirtaa kohti. Tämä joki ei ole mikään suloisesti loriseva puro, vaan täynnä kovia virtauksia ja pyörteiden voimaa. Saatiin me kerran täysi laidallinen vettäkin sisään, kun isomman aluksen aallot yllättivät. Silloin ajatus tuon virran mukaan joutumisesta todella puistatti, varsinkaan kun pelastusliivejä ei täälläpäin tunneta. Iltahämärässä saavuttiin välietappiin Pak Beng kylään ja kun majapaikka oli löytynyt, ei tarvittu kauan kun nämä veneilijät oli unten mailla.

Toisen veneilypäivän jälkeen Luang Prabangin sataman näkyminen tuntui ennemmän kuin hyvältä - olin valmis siirtymään takaisin kuivalle maalle. Veneen lähestyessä satamaa tähysteltiin odottavina rantaan: siellä jossain ihmisten keskellä olisi ystävämme Anu. Fiilis oli mieletön, kun kaukana rantatöyräällä näkyi tuttu hahmo. Olisi niin tehnyt mieli hypätä veneestä ja uida rantaan, eikä vain tyytyä huiskuttamaan veneen kannelta. On se vaan uskomaton tunne treffata useiden kuukausien jälkeen ystävää jossain keskellä Aasiaa.

Moneen kaupunkiin olen ihastunut ja hurmaantunut, mutta silti olen aina ihmetellyt sitä, miten joku pystyy jopa rakastumaan johonkin kaupunkiin. Nyt Luang Prabangin nähtyäni ja koettuani, tiedän myös miltä kaupunkirakkaus tuntuu.

Luang Prabang on Laosin entisen kuningaskunnan pääkaupunki. Ranskalaisen kolonialismin aikainen arkkitehtuuri sekoitettuna kauniisiin temppeleihin antaa kiehtovan vaikutelman.  Se on Unescon-maailmanperintökohde ja eikä sitä turhaan kehuta Kaakkois-Aasian helmeksi. Tämä vuorten siimeksessä sijaitseva romanttinen pikku kaupunki hurmaa kyllä kävijänsä välittömästi. Täällä aika tuntuu aivan kuin pysähtyneen, elämän rytmi on leppoisen rauhaisa. Temppeleiden lomassa vilahtelevat munkit sahramin värisissä kaavuissa ja joen varrella mieltä rauhoittavat kuppilat. Illalla pääkatu muuttuu satoja metrejä pitkäksi, värikkääksi markkinakujaksi ja pimeän tullessa tämän kaupungin tunnelma on täydellinen. Vielä kun saa siemailla laoslaista banaani-mango-ananas fruit shakea, niin elämästä ei tunnu puuttuvan mitään.

 

Perjantaipäivä oli täysin utopinen. Anu oli löytänyt aivan mielettömän reppureissaajan keitaan, kahvila Utopian. Oikeastaan paikka on paljon enemmän kuin kahvila ja sen erityistä tunnelmaa on vaikea kuvailla, se vaan täytyy kokea itse. Bambukatoksen alla, monen metrin korkeudessa ihailimme ohi lipuvaa Mekong-joen sivuhaaraa pehmeillä tyynyillä maaten. Päivä vierähti kirjaa lukiessa, torkkuessa, huojuvia banaanipuun lehvästöjä katsellessa ja nauttien tuoreista hedelmistä tehtyjä smoothieita. Nämä päivät ovat reissarin helmiä - hetkiä, jolloin pitkien ja väsyttävienkin matkojen rasitukset unohtuu samantien. 

Viikonlopun aktiviteetit vei meitä Luang Prabangin maaseudulle pyörän selässä. Pyörien saaminen oli suoranainen ongelma, kun ei suostuttu jättämään passejamme pantiksi. Mutta tarpeeksi monen ei-vastauksen jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin liikenteeseen omat passit taskussa. Päädyttiin kylään, jossa Hmonk-heimo juhli uutta vuotta. Ihmisiä oli tuhansittain värikkäissä puvuissa ja täynnä mitä ihmeellisimpiä koristuksia. Uusi vuosi on heimolle suuri juhla, jota vietetään jopa useita viikkoja. Suuressa suosiossa oli erityinen pallopeli, jossa ihmiset seisovat vastakkain ja heittelevät toisilleen palloa. Pallon heittelyn lomassa on tarkoitus tutustua toisiin ja näin löytää mahdollisesti myös puoliso. Palloringissä seisoi sekä vanhempaa että nuorempaa sukupolvea - Hmonk-heimossa moniavioisuus on sallittua. Me jätettiin palloleikki vielä tältä erää väliin ;)

 

Sunnuntaina suunnattiin retkemme tuk-tuk ajokin kyydissä Tat Kuang Si nimisille vesiputoksille. Kymmenien metrien korkeudesta syöksyvä vesi muodosti putouksen alle turkooseja laguuneita, joihin pääsi pulahtamaan. Ja olihan se myös päästävä katsomaan, mistä tämä putous oikein alkaa. Släbärit jalassa liukastelimme ylemmäs ja ylemmäs, kunnes hetken kiipeilyn jälkeen uitimme jalkoja kymmenien metrien korkeudessa ihaillen alas laaksoon avautuvaa maisemaa. Alas tullessa matkan pysäytti mieletön mehiläisparvi, joka pakotti viidakon Janet pakenemaan polulta ja laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas liaanista toiseen roikkuen. Näiden urheilujen jälkeen pulikointi viileässä laguunissa tuntui täysin ansaitulta.