Rantojen rauhaan - Koh Rong

Jälleen kerran yksi lyhyt ja todellinen taistelujen yö takana. Aamulla tsempattiin toisiamme hereille mielikuvilla valkoisista hiekkabiitseistä ja turkoosista vedestä, jonka äärellä saisimme viettää seuraavat 5 päivää rauhassa. Ennen sitä meillä kuitenkin olisi edessä noin 3 tunnin venematka. "Satama" sijaitsi vedenpäällisten hökkelitalojen keskellä ja sinne johtava laituri oli välillä niin lahonnäköinen, että painavan rinkan kanssa oli pakko etsiä paksuimman näköiset puut, joille uskalsi lasteineen astua. Merelle katsoessa sää näytti ihan hyvältä, mutta mantereen suojasta päästyämme vastassa oli mieletön tuuli ja kunnon vaahtopäät. Vene keikkui aalloissa kuin jokin holtiton purkki. Tätä säätäkö se enteili, kun kapteeni ennen matkan alkua kävi veneen keulassa uhraamassa jumalille valtavan hedelmälautasen ja suitsukkeita. Aaltojen korkeudesta ei ollut tietoakaan, mutta isoja vaahtopäitä ne ainakin siitä päätellen oli, että ulapalla vastaantulleesta veneestä ei näkynyt mitään, kun se sukelsi aallon pohjalle. Veneen moottorikin ulvahti välillä tukahtuneesti, kun se haukkasi aallonharjalla ilmaa. Paatin niiata niksautellessa puolelta toiselle saatiin puristaa veneen laidoista oikein kunnolla, jotta ei oltaisi tipahdettu kyydistä. Uhrihedelmätkään ei tässä keikutuksessa pysyny kyydissä, vaan ne vyöryivät pitkin keulaa edes takaisin. Pari kertaa ehti miettiä, että millaista merenkäyntiä nämä paatit täällä kestää. Kapun ilme oli kuitenkin levollinen, joten ilmeisesti syytä huoleen ei ollut. Veneestä tipahtamisen varalta vedin kuitenkin pelastusliivit päälle, käännyin sivupenkillä ympäri, työnsin jalat laidan yli ja nautiskelin keikutuksesta lämpimien aaltojen huuhtoessa jalkoja. Meri. Tuuli. Aallot. Tässä kelissä syttyi samantien mieletön palo päästä purjehtimaan. Johanna-kaunokaisella sitten viimeistään ensi kesänä pitkin Suomenlahtea, mutta toiveissa olisi kuitenkin ennen sitä löytää joku paatti, johon voisi ainakin hetkeksi hypätä tuulten vietäväksi.

Kovasta merenkäynnistä johtuen matkaan kului aikaa 4 tuntia. Määränpään lähestyessä valkoinen biitsimatto kasvoi kasvamistaan sekä meren turkoosi väri syveni entisestään. Valkoista hiekkarantaa, jonka hiekka oli niin pehmeää, että se oikein narisi jalkojen alla, näytti jatkuvan loputtomiin. Rannan toiseen päähän kävely kuulema kestäisi 2-3 tuntia eikä siinä välissä olisi mitään asutusta, toisia bungaloweja tai muuta rantaelämää. Hiekkaa ja rauhallisia auringonottopaikkoja löytyisi siis kilometritolkulla. 

Meidän bungalowi oli vain 10 askeleen päässä merestä. Majamme oli todella alkeellinen, mutta toisaalta eipä siellä käytykään kuin nukkumassa yö. Sähköt tuli illalla klo 18-22 välisen ajan. Vessassa oli posliinipönttö, mutta rallit uupuivat ja huuhtelu tapahtui huljauttamalla vettä kauhalla pönttöön. Suihku oli "ämpärisuihku" eli saavista kauhalla kylmää vettä päälle. Kuistilta löytyi kolme maailman parasta lökötuolia, joihin oli ihana istahtaa lukemaan kirjaa tai ottamaan päiväunet. Terassilta aukeava näky oli mieletön: jotain trooppisia havupuita, joiden humina oli tuulessa kuin aaltojen kohinaa, muutaman metrin päässä kimmeltävä, turkoosinkirkas meri. Aamupala teetä, kahvia ja valtava hedelmälautanen, joka oli kukkuroillaan mangoa, ananasta, papaijaa, banaania, omenaa, dragon fruittia ja vesimelonia tuotiin suoraan terassillemme. Tätä parempaa maisemaa aamupalahetkeen ei voisi edes toivoa. Bambumajan ohuiden seinien läpi kuuluva aaltojen kohina tuuditti meidät illalla uneen ja aamulla bungalowin seinän raosta sisään tirkistävät auringon säteet herätti meidät uuteen päivään. 

 

 

Tämä oli kyllä todellinen paratiisisaari. Kylässä, jonka laidalla bungalowimme sijaitsi, asui 29 kalastajaperhettä. Monet talot oli rakennettu meren päälle tolppien varaan ja talot yhdistyivät toisiinsa pieneksi merenpäälliseksi kyläksi kymmeniä metrejä pitkillä laitureilla. Yhden laiturin päästä löytyi ihan ihka oikea kauppakin. Rannan puolella tiet olivat pehmeää hiekkaa, johon tuuli oli sekoittanut nuotioiden tuhkaa. Sandaalit jalassa kävely upottavassa hiekassa ei ollut kaikkein nopeinta puuhaa ja muistona näistä kävelyretkistä oli päivän päätteeks tuhkan harmaat varpaat. Lapset juoksentelivat ujostelematta kylän elämää ihmettelevien kulkijoiden ympärillä. Monesti pieni käsi tarrasi omasta kädestä tiukasti kiinni, irtaantui hetkeksi ja kohta molemmat kädet olivat täynnä kukkia, simpukoita ja meren pikkukiviä. Riemu oli suuri, kun löytyi edes yhden lauseen verran yhteistä kieltä:  "what´s your name". Nähtiin me kylän laidalla yksi mopedikin, joka kyllä näytti liikkuvan paremmin työntämällä kuin oman moottorin voimalla. Mönkijä taitaisi olla ainut kulkupeli, joka tämmösessä upottavassa hiekassa pelittäisi. 

 

Paratiisisaaren tunnelmaan oli tungosta uudeksi vuodeksi. Tulevien ja poislähtevien lomailijoiden suhde ei ollut ihan kohdillaan. Yksi päivä lauma italiaanoja kirmasi veneestä saareen, toisena päivänä iso ryhmä muita turisteja. Bungaloweja ei riittänyt kaikille, majapaikoiksi keksittiin riippusänkyjä, telttoja ja rantatuolitkin taisi kelvata. Huokaistiin helpotuksesta, että oltiin tultu jo pari päivää sitten. Ite en suostuisi nukkumaan hetkeäkään näissä oloissa ilman hyttysverkkoa, en edes paratiisisaarella. Tämmöinen tuplabuukkaus, no-problem asenne se näyttää vallitsevan täälläkin. Rahan ahneutta eikä mitään muuta. 

Jokaisesta paratiisista löytyy myös se käärme. Täällä se oli lukematon ötökkäarmeija, joka löytyi välillä bungalowimme sisäpuolelta ja välillä ulkopuolelta. Oli geggoja, liskoja, koppiaisia, kaikenmoisia toukkia, hyttysiä, nipistelijöitä ja purijoita. Yhtenä aamuna iso sammakko istui keskellä vessan lattiaa. Onneksi oli jo valoisaa ja tämä kurnuttaja huomattiin ennenkuin kukaan ehti astua päälle (yak!). Joku yö herättiin siihen, että kissan ketale oli jostain kömpinyt bungalowiimme ja yritti tunkea itteään hyttysverkkojen läpi viereemme. Kissaihmisten kannattaa nyt hypätä muutama rivi eteenpäin, sillä tämä joidenkin mielestä niin suloinen kehräävä karvapallo sai mökistämme äkkilähdön. Mirri yritti maailman tyytyväisimmällä kehräysäänellä tehdä meihin vaikutuksen, mutta aamuyöllä kello neljä kukaan, varsinkaan kissoja vähemmän rakastava, ei ala miettimään kantaansa tähän karvapalleroon uudelleen. Yhtä paljon kuin tämä kirppuinen karvakasa kysyi lupaa kiivetä sänkyymme, niin yhtä paljon me kysyimme lupaa kun työnsimme kissan bungalowin ovesta ulos. Mutta kissametkupa oli ovela ja ennenkuin bungalowin ovi oli edes kiinni mirri oli jo takaisin sisällä. Toinen häätökerta kuitenkin riitti ja vielä kun pönkkäsimme vessan oven (mirrin käyttämä takaovi) rinkan painolla kiinni, saimme jatkaa uniamme rauhassa. 

Vuoden viimeinen päivä onnisti saaren asukkaita valtavalla kalasaaliilla. Verkkoon oli jäänyt kymmeniä kiloja painava kala, joka päätyi uuden vuoden illalliseksi. Paikalliset kertoivat sen olevan tonnikala, mutta joidenkin turistien mukaan tonnikalalla ei olisi tämmöistä pitkää nokkaa. Oli miten oli, hyvää tämä kala oli. Hehkuvilla hiilillä, hiljalleen grillattuna tämä kalafile ja itse tehdyt ranskanperunat on ehkä paras uuden vuoden ateria, minkä ikinä olen syönyt.

Vuoden vaihtuessa seuraavaan me oltiin jo tyytyväisinä unten mailla. Hereillä käytiin sen verran, että mumistiin toisillemme onnekasta uutta vuotta, kun joku puolen yön maissa ampui rannalta pari rakettia. Ja juuri ennen uudelleen nukahtamista kuiskasin hiljaa mielessäni toiveen: "Anna ystävilleni kaikkea hyvää tulevaan vuoteen. Anna tähti oppaaksi eteenpäin johdattamaan, kuu tietä valaisemaan ja aurinko lämpöä antamaan. Anna iloa päiviin, anna uskoa ihmeisiin, anna enkeleitä rinnalle kulkemaan".

 

Rakastan merta ja meressä löllymistä. Ja näiden päivien aikana tuossa lämpimän suolaisessa vedessä tuli pulikoitua tuntikaupalla. Rannansuuntaisesti saattoi uida satoja metrejä ja samalla ihailla uimalasien läpi kaloja ja simpukoita. Kovaa uintikuntoa näihin hankittuihin uintikilometreihin on turha yhdistää - suolavesi pitää pinnalla vaikkei yhtä ainutta uintiliikettä tekisikään. Yhtenä päivänä lainasimme snorkkelit ja pörryytimme veneen kyydissä läheisille koralleille. Reissu oli pienoinen pettymys ainakin Thaimaan snorklauskokemusten jälkeen. Lisäksi meillä ei ollut venekuskin kanssa yhteistä kieltä, joten kun kömmimme veneeseen pitämään taukoa (joka oli muuten aikamoinen show, kun ei ollut mitään tikkaita, mistä olisi päässyt kiipeämään ylös), niin kuskimme päräytti moottorin käyntiin ja suuntasi takaisin paratiisisaarellemme. Paluumatkalla noukimme kyytiin styroksilautallisen pikkupoikia, jotka omatekoisella veneellään olivat ajautuneet kauas merelle. Kovin hätääntyneitä nämä kaverit ei ollu, joten ei tainut olla ensimmäinen kerta, kun pikkupojan soutuvoimin ei tuulelle ole pärjätty. Pyykkiä ei näiden päivien aikana tullut oikeastaan ollenkaan, varustukseksi kun riitti aamusta iltaan biksut. Mutta niin helppoa ja huoletonta kun tämmöinen elämä voikin olla, niin silti jatkuvaan aurinkorasvan lotraukseen alkoi jossain vaiheessa kyllästyä. Eikö joku voisi kehitellä vaikkapa hengittävästä silikonista jonkun kalvon, jonka voisi näppärästi vaan vetäistä päälle ja olla tyytyväisenä auringonsäteiltä suojassa.

Kaikkea aikansa. Neljän yön jälkeen tuntui ihan kivalle ajatukselle päästä takaisin mantereelle ja hotellihuoneeseen, jossa hanasta tulisi kuumaa vettä ja örkkiarmeijan kanssa ei olisi jatkuvaa taistelua. Hyttyset ja jotku ihme kärpäset oli päässy myös puremaan niin hyvin, että kutinan määrä oli melkein raapimatonta. Viimeisenä iltana terassimme vakio häirikkövieraskin, vihreä holtittomasti lentelevä pörriäinen, päätyi gegon iltapalaksi. Eiköhän se olisi siis aika lähteä, kun tämä örkkikään ei nyt enää ole ajamassa meitä aikaisempien iltojen tavoin nukkumaan. Seuraavana päivänä paluumatka viivästyi parilla tunnilla, koska merenkäynti ulapalla oli liian kovaa. Odotellessa oli aikaa haaveilla mantereen ruokapaikoista ja illan syömingeistä. Tämän saaren ruokamenu ei ollut kovin pitkä ja minä fruit-shakeista melkein jo vieroitusoireita saava tiesin mitä ostaisin ensimmäisenä kun rantaan pääsisi. Illalla herkuttelimmekin tutussa rantaravintolassa ja nautimme lämpimästä illasta ilman hyttysiä. Siinä omaa ruokaa nauttiessa ristiriitaisia tunteita herätti ympärillä vaeltavat kerjäläiset, joista joku oli sokea, toiselta puuttui jalat, yhdeltä kädet, kolmas oli palanut pahoin jne. Autettavia olisi paljon ja köyhyyden arki on käden mitan päässä. Karu tosiasia on sekin, että kun yhtä auttaa, niin kohta pyytäjiä on toiset kymmenen lisää. Elämä ei vaan ole eikä tule olemaankaan tasapuolista kaikkialla, mutta ehkä omilla pienilläkin valinnoilla on loppujen lopuksi vaikutus johonkin suureen.