Kaksin aina kaunihimpi, kolmin vielä komiampi

Queenstownin bussiasemalla meitä odotteli Sydneyssä treffaamamme Aksel. Maanjäristys oli ajanut turisteja Christchurchista evakkoon, joten tämän kaupungin kaikki leirintäalueet ja muut majapaikat oli täynnä. Niimpä Aksel kömpi yöksi Nissanin etupenkille, me Saaran kanssa pulitettiin suolainen hinta jaetusta hostellihuoneesta. Aamulla kierreltiin hetken aikaa Queenstownin vilskeessä, kunnes Lord of the Ring, Tarusormusten herrasta tarinat vei meitä eteenpäin. Tuon kirjan oon joskus vuosia sitten lukenut, mutta hobiteista ja muista örkeistä ei ollut enää kovinkaan selkeää muistikuvaa. Akselilla oli enemmänkin faktaa ja niimpä me onnekkaasti bongattiin yksi tämän tarinan kuvauspaikoista Mavora järven ympäristöstä.

 

Hobittimetsässä rämpiessä aika vierähti äkkiä ja päivä alkoi hämärtyä. Oltiin keskellä ei-mitään, yli 70km hiekkatietaipaleen päässä, joten päätettiin ettiä tuulensuojaisa paikka teltalle ja värjötellä seuraava yö siellä. Ilta oli kylmä ja tuleva yö olisi siis vielä kylmempi. Retkikeitinkään ei tuossa kylmyydessä enää oikein toiminut ja meidän plättyjen paisto oli ikuisuusprojekti. Hampaat kalisten, hengitys höyryten ja kaikki mahdolliset vaatekerrat päällä pakkauduttiin Nissanin sisään ja laitettiin lämmöt täysille. Ajatus tänne korpeen paleltumisesta kesämakuupussissa ei houkutellut yhtään. Aksel uhrautui teltan kylmyyteen, me Saaran kanssa keikautettiin auton penkit vaakatasoon ja käperryttiin makuupusseihimme melkein hiestä märkänä. Tulipa testattua sekin, että tämmöisestä Nissanista tulee valjun saunanlämpöinen, kun tarpeeksi kauan antaa tuuletuksen hönkiä. Oiva peli siis!

Aamu alkoi siitä, mihin edellinen päivä oli päättynyt: lämmitysoperaatio Nissanin tuulettimien äärellä. Jäiset leukapielet suli sen verran, että saatiin lapattua puuro-kananmuna-teekupponen aamupala sisuksiimme ja reissu jatkui kohti Te Anauta. Matkalla jo päätettiin, että tuleva yö nukuttaisiin mökissä, missä kaikilla olisi sängyt eikä tarvitsisi palella. Te Anaun ytimestä löytyi camping-paikka, josta vuokrattiin pikkuruinen mökki kolmella sängyllä. Vessakin huoneesta oli, mutta ovi oli tiukasti lukossa. Omasta hotellihelpotuksesta olisi joutunut pulittamaan ekstraa 17 dollaria, joten no tänks. Yhteiset vessat ja suihkut ajoi saman asian. Iltapäivän loistava sää houkutteli tallustelemaan suosittua Keplerin vaellusreittiä. Polku kulki läpi vehreän sademetsää, poikkesi välillä hiekkarannalle ja purojen varteen. Koko reitin vaeltamiseen menisi useampi päivä. Meille riitti reilun 11km päivälenkki.

 

Seuraavana päivänä Nissan kyytiläisineen suuntasi upeisiin vuonomaisemiin, Milford Sound. Ihan kuin Norjassa olisi ollut. Ilma oli hyytävän kylmä, tuulinen ja pilvet roikku vuorten edessä. Alkumatkasta meidän tien tukki tuhansien vauhkoontuneiden lampaiden lauma. Reissun aikana oltiin jo moneen kertaan ehditty ihmetellä puheita, että Uusi-Seelantiko olisi yhtä lammasta. Me nimittäin ollaan nähty miljoona kertaa enemmän lehmiä kuin lampaita, mutta tämä lauma keikautti kyllä meidän lehmä-lammastilaston toisinpäin. Eräällä näköalapaikalla värjötteli papukaijannäköinen lintu. Luultiin sitä jo karanneeksi lörppökaijaksi, mutta infotaulu paikkasi sivistyksessä olleen aukon: kyseessä oli maailman ainut vuoristopapukaija, Kea. 

Pari valokuvausstoppia jäi lyhyeksi, kun oli pakko palata auton suojiin lämmittelemään. Ehdittiin jo miettiä, että tuliko tästä päivästä kuvausreissu auton ikkunoiden läpi, mutta parin kilsan pituinen tunneli vuorten läpi teki ihmeitä. Toisella puolella odotteli tyyni ja lämpöinen Milford Sound. Tuulen tilalle saatiin kyllä paikallinen erikoisuus, sandfly, mäkäräistä muistuttava kiusankappale, joihin hyttysmyrkyt eikä muutkaan suojavoiteet auttanu. Oltiin ehditty jo hehkuttaa, millainen paratiisi tämä Uusi-Seelanti on, kun täällä ei ole yhtä ainutta käärmettäkään. Mutta löytyy se täältäkin näköjään ne kiusankappaleet, jotka ei jätä rauhaan. Risteilyveneen kyytiin hypätessä nämä öttiäiset jäi rannalle ja parin tunnin ajan sai ihailla maisemia rauhassa.

Vuonomaisemista siirryttiin maisematietä pitkin melkein saaren eteläkärkeen, Invercargill. Lämpimät säät oli jätetty taakse aikoja sitten ja teltta pysyi visusti auton takakontissa.  Mökkimajotuksella siis mentiin. Käytiin vielä aamulenkin pituinen mutka aivan saaren eteläkärjessä, Bluff:ssa, ennenkuin reitti kääntyi itärannikolle. Matkan varrelle osui huigean nimisiä rantoja ja kyliä, kuten Teapotland, joka oli täynnä mitä erilaisempia teepannuja. Eksyttiimpä me kylään eräälle naisellekin, jonka talo oli yhtä barbimaailmaa (ja josta ei meinattu päästä jatkamaan matkaa, kun tältä barbitätsyltä ei jutut eikä tarinat meinannut loppua ikinä).

Cannibal beach kuulosti hyvältä lounastaukopaikalta. Sulassa sovussa tällä reissuporukalla vielä oltiin, joten kannibalismi jäi meidän osalta vain jauhelihakeittoasteelle. Ruuan jälkeen päästiinkin sitten merileijonien metsästykseen. Metsästyspuuhat hieman jännitti ja aluksi tarkastettiin kivikkoinen selusta, jottei jellonat pääse hyökkäämään meijän kimppuun yllättäen. Kun selusta oli turvattu, suunta rantsuhiekalle: "leijonaa mä metsästän...". Parin kymmenen metrin päässä näkyi hiekanvärinen möykky, josta lensi säännöllisin väliajoin hiekkaa ilmaan. Bingo! Lähemmäs hiivittyämme vahvistui, että kosteassa hiekassa makasi kaksi valtavaa örmykästä, merileijonia! Nämä otuksen voivat juosta kuivalla maalla räpylöidensä varassa yllättävän lujaa ja kaverit ei kuulema kovin kysele, kun hyökkäävät ja purevat reviiriä suojellakseen. Niimpä välimatkaa noihin jelloniin mittaillessa, oli pakko oli miettiä, miten lujaa släbäreillä pääsisi tarvittaessa karkuun. Täytyy myöntää, että kyllä pulssi otti jonkunmoista nostetta, kun yhtäkkiä tuo iso uros hyppäsi hiekalta pystyyn, karjaisi ja lähti juoksemaan kohti. Tuli itekin kipiteltyä joitakin askelia kauemmaksi hiekkatöyrään suojiin. Siinä me seistä törötettiin ja ihmeteltiin toisiamme noiden otusten kanssa silmästä silmään. Juoksukunto ei tainut olla kohdillaan vai oltiinko me niin tylsiä turisteja, kun 10 metrin jälkeen hyökkääjä simahti ja lösähti hiekalle relaamaan. Rantsua pitkin eteenpäin kävellessä näitä laiskannäköisiä mötköttelijöitä löytyi useampia. Haltioituneena, vaikkakin kokoa ajan kaikki aistit valppaina päästiin seuraamaan, miten nämä otuksen juoksivat toistensa perässä, kinastelivat, karjahtelivat villisti, kaivautuivat syvälle hiekkaan ja lopulta hinasivat itsensä merenaaltoihin. 

 

Jymähdettiin ihailemaan näitä vähän pelottaviakin merileijonia useaksi tunniksi, joten päätettiin etsiä läheltä vuokramökki ja illan hämärässä lähteä vielä pingviinien bongausreissulle. Yellow-eyed pingviini on yksi harvinaisimmista pigviinilajeista maailmassa ja muutama yhdyskuntia pesii täällä Uuden-Seelannin eteläsaarella. Tähän aikaan vuodesta näiden pingviinien bongaus pitäisi onnistua hyvin, mutta olo tuntui silti erityisen onnekkaalta, kun eräällä rannalla tepsutteli tämä pingviiniharvinaisuus. Nokallaan suki itseään, heilutti takapuoltaan ja vaappui muutamia askelia eteen- ja taaksepäin. Toisella rannalla näitä smokkitakkeja oli kokonainen yhdyskunta. Taapersivat hitaasti yöksi kohti pesäkolojaan, puolelta toiselle vaappuen. Sulosen hassuja otuksia nää todella on! Nauraen seurattiin yhtä laiskimusta, joka ei viitsinyt turhia matkoja taapertaa, vaan hyppäsi aina aaltoihin kuin mikäkin surffari konsanaan ja antoi meren kuljettaa sitä muutamia metrejä kerrallaan lähemmäs kotipesäänsä. 

Yöllä merileijonat juoksutti vielä unissakin, seuraavana aamuna kunnon myrskytuuli puolestaan antoi aamutokkuraisille askelille vauhtia. Sää oli täydellinen ilmojen kuninkaalle, albatrossille. Roayl Albatross Center tarjosi mielenkiintoista infoa tästä monen metrin siipivälin omistavasta liitelijästä ja nähtiimpä me tämä upea siivekäs ihan livenä myrskytuulessa taiteilemassa. Päivän aikana tälle siipiniekalle saattaa kertyä lentokilometrejä 500km, joillekin jopa 1000km. Huh, aikamoinen maratoonari!

 

Reissun yksi parhaista herkkuhetkistä vietettiin Dunedin kaupungissa, Cadburyn suklaatehtaalla. Karttaa tuon paikan löytämiseen ei tarvittu, suunta kohti suklaantuoksua vei perille. Täällä täyttyi se unelma päästä maistamaan tuota lämmintä, pehmeää, tuoretta suklaamassaa suoraan tehtaan suklaahanasta. SLUPRS! Suklaamaistiaisia mutusteltiin vielä autossakin ajellessa kohti Christchurchiä ihan ähkyyn asti.

Suklaapallero-olotilaa piti sulatella raikkaassa ulkoilmassa ja stoppi jättiläismäisiä kilpikonnan munia muistuttaville kiville, Moeraki Boulder Rocks, helpotti oloa kummasti. Kiveltä toiselle hypellessä edettiin rantaa pitkin, kunnes nousuvesi oli niin ylhäällä, että aaltojen pyörityksestä tuli kiire pois. Päivän päätteeksi oli aika kurvata lentokentälle ja sanoa reissuseuralaisellemme Akselille hyvästit parin päivän ajaksi. Sydneyssä taas kohta törmäisimme.

Viimeisen etappimme, Christchurch, tila oli surullista katseltavaa. Tuhoisasta maanjäristyksestä oli nyt reilun viikon verran. Keskusta oli täysin eristetty ja sinne vievät tiet aidoilla ja sotilasvartiolla suljettu. Kaikkialla oli sortuneita taloja, kaatuneita kiviaitoja, tuhoutuneita toimistorakennuksia, kirkon torneja jne. Tiet olivat järkyttävässä kunnossa: täynnä valtavia aukkoja ja pitkiä repeämiä. Joissain kohden asfaltti oli noussut pystysuoraksi seinämäksi ja jotkin alueet olivat täysin rikkoutuneista vesiputkista valuneen veden vallassa. Kova tuuli pyöritti sortuneiden rakennusten hiekkapölyä ilmassa niin, että koko kaupunki täyttyi punertavan harmaasta pölymassasta. Kaikkialla näkyi puolitangossa liehuvia Uuden-Seelannin lippuja. Tuhannet ihmiset menettivät kotinsa, omaisuutensa ja yli 250 ihmistä menetti henkensä.

Loput Uuden-Seelannin dollarit päätyi pieneksi katastrofiavuksi, paikallisen kahvilan keräyslippaaseen. Supermarketin parkkipaikalla pakkailtiin rinkkamme lähtökuntoon ja kiiteltiin meidän kelpo Nissan Sunnya, joka melkein kuukauden ajan oli ollut uskollinen menopelimme. Yöksi huristeltiin lentokentän parkkipaikalle ja vielä kerran käperryttiin muutamaksi tunniksi pirssimme etupenkille ennen kuin: Australia, Sydney - here we come again!

Ajokilometrejä tämän kuukauden aikana melkein 4.300km, mutta näissä maisemissa ajaminen eikä kyydissä istuminen ollut hetkeäkään puuduttavaa. Tiet on valtaosin loistavassa kunnossa ja ajoturvallisuudesta muistutellaan jatkuvasti monenlaisin kyltein: "Are you tired?", "Have a break", "Slow down, you are in a holiday", "Speeding kills" jne. Lisäksi maisemat täällä Uuden-Seelannin eksotiikassa on mitä upeimmat. Merenrantoja, hiekkadyynejä, sademetsää, vuoristoa, jäätiköitä sekä valtavia peltoja täynnä - yllätys, yllätys lehmiä ja lampaita.