Wellingtoniin saavuttaessa, karttakirjasta saatiin avata täysin uusi sivu: oli aika siirtyä Uuden-Seelannin eteläsaarelle. Aikaa täällä pohjoissaarella saisi kulumaan vielä ainakin toiset kaksi viikkoa, mutta reissarinkin elämä on valintoja täynnä. Kolmen tunnin lauttamatka eteläsaarelle meni ulkokannella arskan paisteessa istuskellen ja maisemia ihaillen. Eteläsaaren Pictonin satamaan saavuttaessa hurautettiin auto ulos lautasta ja kaarrettiin näköalatietä pitkin Abel Tasman National Parkia kohti. Meidän vakiostopeiksi on tullu paikalliset turisti-infot, I-sitet, jotka on täynnä loistavaa infoa paikallisista nähtävyyksistä, vaellusreiteistä, camping-alueista jne. Tälläkin kertaa pysähtyminen kannatti, sillä ennenkuin huomattiinkaan meillä oli valmiiksi suunniteltu parin päivän vaellusreitti, telttapaikka sekä venetaksikyyti Abel Tasman kansallispuistoon. Satuttiin olemaan myös onnekkaita näin turistien sesonkiaikaan. Tietyissä kansallispuistoissa kävijöiden määrää rajoitetaan eikä tänne Abel Tasmaniinkaan ole kuin tietty määrä telttailulupia.
Ennen vaellusta päätettiin viettää yksi voimienkeräyspäivä merenrannalla Poharassa. Tämä päivä tosin alkoi reilun tunninmittaisella juoksulenkillä merenrantamaisemissa jo aamuseiskalta, mutta paikallisten kalastajien iloiset hyvän huomenentoivotukset sai mielen ja koko kropan hymyilemään aamuauringon kanssa kilpaa. Aamupalan jälkeen suunnattiin biitsille lööbailemaan sekä tulevia liikkuja suunnittelemaan. Siinä auringon paahteessa istuessa ja lukemiseen keskittyessä merikin ehti paeta laskuveden mukana satoja metrejä. Merenpohja oli täynnä mitä mielenkiintoisempia löytöjä: simpukoita, rapuja, aallon muovaamia hiekkataideteoksia, pikku puroja jne.
Päivän rentoilujen jälkeen päätettiin iltalenkkinä vielä ajella tämän saaren ihan pohjoiskärkeen, jossa 28km pitkä hiekkasärkkä kurotteli kohti meren ulappaa. Tuuli oli sen verran kova ja päivä kääntymässä iltaan, että päätettiin ihailla tuota valtavaa hiekkadyyniä paikallisen kaffelan terassilta höyryävät cappuccinokupit kädessä. Kiikareilla ja kaukoputkella tuijoteltiin dyynien hiekkamyrskyä, kunnes oli aika ajella Marahaun kylään, josta aamulla starttaisimme vaellusreissullemme.
Teltta, retkipatja, kaasukeitin, kattila, astiat, puukko -tarkistuksen jälkeen heitimme rinkat vesitaksin keulaan, vedimme pelastusliivit päälle ja kömmille vesitaksin kyytiin. Vielä ei ollut edes vettä näkyvillä, mutta pelastusliivit päällä istua tökötimme veneessä, traktorin lavalla. Traktori körryytti veneen lasteineen veneenlaskurampille ja humps, vedessä oltiin. Moottorit ulvahti käyntiin ja ekana käytiin aaltojen hyppyytyksessä katsomassa kivimuodostelma, josta tämä kansallispuisto alkoi. Abel Tasmanin kansallispuisto on Uuden-Seelannin pienin kansallispuisto, mutta maisemiltaan sitäkin upeampi. Tunnin merimatka vaellusreittimme lähtöpisteeseen, Onetahuti oli vaikuttava. Bongattiinpa me lauma hylkeitäkin päivää paistattelemassa erään saaren rantakallioilla.
Rantaan kahlattuamme virittelimme rinkat selkään ja suuntasimme askeleet etelään vievälle polulle. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Polku kiemurteli puiden varjossa välillä ylempänä ja välillä alempana sekä turkoosi meri välkehti houkuttelevasti puiden oksien lomasta. Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuttiin valkoiselle autiolle (paria melojaa lukuunottamatta) hiekkarannalle, jossa päätettiin pitää ansaittu lounastauko. Määränpäänä meillä oli tänään Anchoragen lahti ja kävelykilometrejä sinne tulisi 14,8km.
Nousu- ja laskuvedestä johtuen tällä vaelluksella ei täysin kellotta voinut mennä: tietyt kohdat reitistä onnistui taittaa vain täydellisen laskuveden aikaan. Nyt oli täyden kuun aika, minkä vuoksi laskuvesi oli vasta myöhään iltapäivällä. Meidän hidasteluista huolimatta saavuttiin etuajassa tuohon merenlahden ylityskohtaan. Parin muun vaeltajan kanssa ei maltettu oottaa merenpohjan kuivumista, vaan heitettiin sandaalit pois jalasta ja litsläts tai oikeastaan lurps lurps jalat upposi merenpohjan mutaan simpukoiden sekaan. Punaisia merkkitolppia seuraten reitti löytyi merenlahden poikki takasin mantereelle. Mannertakin pitkin koko matkan pääsisi, mutta tämä oikasu säästi aikaa 1,5 tuntia sekä useita kävelykilometrejä. Vaelluspäivä oli täydellisesti pulkassa, kun viriteltiin teltta pystyyn, kokkailtiin iltaruoka ja minä käväsin vielä 3 kilsan palauttavan släbärivaellusreissun kiiveten korkeimmalle kukkulalle, mitä lähistöltä löytyi. Maisemat oli upeat ja täältä korkealta löytyi kohta, josta kännykkäänkin sai yhden kuuluvuustolpan. Goisimaan mentiin jo ilta kahdeksalta ja unta riitti kellon ympäri, kunnes aamulla heräsi auringon kuumotukseen hiestä märkänä.
Puuro-näkkäriaamiaisen jälkeen matka jatkui. Reitti oli upea. Ylä- ja alamäkeä. Merenlahtia, turkoosia vettä, valkoisia koskemattomia hiekkarantoja, sademetsää, riippusiltoja, pitkospuita, koskia, puroja, linnunlaulua, reheviä puita ja kasveja. Aurinko helli lämmöllään taas niin, että välillä oli pakko pulahtaa merenaaltoihin virkistäytymään. Lapin, Alppien ja Afrikan maisemissa vaeltaneen silmiin täälläkin riitti monia uusia ihmeitä. Perillä Marahaussa palkittiin ittemme tämän päivän 11,5km tallustuksesta raikkaalla hedelmäsmoothiella ja väsyneet jalat nostettiin ylös kohti afanpaistetta. Leirintäalueen suihku raikasti ihanasti ja kovaan nälkään helpotuksen toi edellisen päivän pasta-ateria kylmänä suoraan rasiasta.
Ennen vaellusta päätettiin viettää yksi voimienkeräyspäivä merenrannalla Poharassa. Tämä päivä tosin alkoi reilun tunninmittaisella juoksulenkillä merenrantamaisemissa jo aamuseiskalta, mutta paikallisten kalastajien iloiset hyvän huomenentoivotukset sai mielen ja koko kropan hymyilemään aamuauringon kanssa kilpaa. Aamupalan jälkeen suunnattiin biitsille lööbailemaan sekä tulevia liikkuja suunnittelemaan. Siinä auringon paahteessa istuessa ja lukemiseen keskittyessä merikin ehti paeta laskuveden mukana satoja metrejä. Merenpohja oli täynnä mitä mielenkiintoisempia löytöjä: simpukoita, rapuja, aallon muovaamia hiekkataideteoksia, pikku puroja jne.
Päivän rentoilujen jälkeen päätettiin iltalenkkinä vielä ajella tämän saaren ihan pohjoiskärkeen, jossa 28km pitkä hiekkasärkkä kurotteli kohti meren ulappaa. Tuuli oli sen verran kova ja päivä kääntymässä iltaan, että päätettiin ihailla tuota valtavaa hiekkadyyniä paikallisen kaffelan terassilta höyryävät cappuccinokupit kädessä. Kiikareilla ja kaukoputkella tuijoteltiin dyynien hiekkamyrskyä, kunnes oli aika ajella Marahaun kylään, josta aamulla starttaisimme vaellusreissullemme.
Teltta, retkipatja, kaasukeitin, kattila, astiat, puukko -tarkistuksen jälkeen heitimme rinkat vesitaksin keulaan, vedimme pelastusliivit päälle ja kömmille vesitaksin kyytiin. Vielä ei ollut edes vettä näkyvillä, mutta pelastusliivit päällä istua tökötimme veneessä, traktorin lavalla. Traktori körryytti veneen lasteineen veneenlaskurampille ja humps, vedessä oltiin. Moottorit ulvahti käyntiin ja ekana käytiin aaltojen hyppyytyksessä katsomassa kivimuodostelma, josta tämä kansallispuisto alkoi. Abel Tasmanin kansallispuisto on Uuden-Seelannin pienin kansallispuisto, mutta maisemiltaan sitäkin upeampi. Tunnin merimatka vaellusreittimme lähtöpisteeseen, Onetahuti oli vaikuttava. Bongattiinpa me lauma hylkeitäkin päivää paistattelemassa erään saaren rantakallioilla.
Rantaan kahlattuamme virittelimme rinkat selkään ja suuntasimme askeleet etelään vievälle polulle. Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Polku kiemurteli puiden varjossa välillä ylempänä ja välillä alempana sekä turkoosi meri välkehti houkuttelevasti puiden oksien lomasta. Parin tunnin kävelyn jälkeen saavuttiin valkoiselle autiolle (paria melojaa lukuunottamatta) hiekkarannalle, jossa päätettiin pitää ansaittu lounastauko. Määränpäänä meillä oli tänään Anchoragen lahti ja kävelykilometrejä sinne tulisi 14,8km.
Nousu- ja laskuvedestä johtuen tällä vaelluksella ei täysin kellotta voinut mennä: tietyt kohdat reitistä onnistui taittaa vain täydellisen laskuveden aikaan. Nyt oli täyden kuun aika, minkä vuoksi laskuvesi oli vasta myöhään iltapäivällä. Meidän hidasteluista huolimatta saavuttiin etuajassa tuohon merenlahden ylityskohtaan. Parin muun vaeltajan kanssa ei maltettu oottaa merenpohjan kuivumista, vaan heitettiin sandaalit pois jalasta ja litsläts tai oikeastaan lurps lurps jalat upposi merenpohjan mutaan simpukoiden sekaan. Punaisia merkkitolppia seuraten reitti löytyi merenlahden poikki takasin mantereelle. Mannertakin pitkin koko matkan pääsisi, mutta tämä oikasu säästi aikaa 1,5 tuntia sekä useita kävelykilometrejä. Vaelluspäivä oli täydellisesti pulkassa, kun viriteltiin teltta pystyyn, kokkailtiin iltaruoka ja minä käväsin vielä 3 kilsan palauttavan släbärivaellusreissun kiiveten korkeimmalle kukkulalle, mitä lähistöltä löytyi. Maisemat oli upeat ja täältä korkealta löytyi kohta, josta kännykkäänkin sai yhden kuuluvuustolpan. Goisimaan mentiin jo ilta kahdeksalta ja unta riitti kellon ympäri, kunnes aamulla heräsi auringon kuumotukseen hiestä märkänä.
Puuro-näkkäriaamiaisen jälkeen matka jatkui. Reitti oli upea. Ylä- ja alamäkeä. Merenlahtia, turkoosia vettä, valkoisia koskemattomia hiekkarantoja, sademetsää, riippusiltoja, pitkospuita, koskia, puroja, linnunlaulua, reheviä puita ja kasveja. Aurinko helli lämmöllään taas niin, että välillä oli pakko pulahtaa merenaaltoihin virkistäytymään. Lapin, Alppien ja Afrikan maisemissa vaeltaneen silmiin täälläkin riitti monia uusia ihmeitä. Perillä Marahaussa palkittiin ittemme tämän päivän 11,5km tallustuksesta raikkaalla hedelmäsmoothiella ja väsyneet jalat nostettiin ylös kohti afanpaistetta. Leirintäalueen suihku raikasti ihanasti ja kovaan nälkään helpotuksen toi edellisen päivän pasta-ateria kylmänä suoraan rasiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti